Trauma

Kehityksellinen emotionaalinen trauma kehittyy hyvin pienistä asioista lapsuudessa ja ehkä vielä myöhemminkin elämän aikana. Meillä kun on taipumus toistaa näitä kokemuksia elämässämme, jos emme tätä tiedosta.

Voimme myös kantaa kehossamme traumoja aiemmilta sukupolvilta. Niihin meillä ei ole sanoja, koska emme ole niitä itse kokeneet, mutta kehomme niitä voi muistaa.

Minun oli todella vaikea saada kiinni siitä, mistä on kyse omalla kohdallani.

Olen hämmästellen lukenut vaikka keskitysleireiltä selvinneiden kirjoja ja miettinyt kuinka sellaisesta on edes mahdollista selvitä. Tai lukenut lehdestä hyväksikäytön uhrin selviytymistarinaa.

Tai miettinyt mitä kaikkea meitä aiemmat sukupolvet ovat kokeneet, missä karuissa oloissa ovat eläneet ja selviytyneet.

Miksi sitten itse kipuilen näin paljon vaikka en ole kokenut mitään sellaista? Mikä oikeus minulla on tähän?

Olen tällä tavalla itse vähätellyt omia tuntemuksiani ja yrittänyt niitä kieltää. Mutta keho ja hermosto ei osaa eritellä, mistä tunnekokemus tulee. Kun tunne on vahva, niin siihen mieli reagoi, tuli se sitten järjellä ajateltuna isosta tai pienestä asiasta.

En ole osannut asioita kertoa ja olen myös aikuisiällä jäänyt liian usein vaille tarvitsemaani tukea. Ympärillä olevien ihmistenkin on joskus vaikea ymmärtää, mitä koen. “Kun lapsuus on ollut hyvä ja perhe on niin ihana ja kyllä monella muulla on asiat olleet niin paljon huonommin.”

Olen yrittänyt hakea syytä ololleni milloin raudanpuutteesta ja sen aiheuttamasta väsymyksestä tai muista ihmisistä. En ole osannut kääntyä itseäni kohti.

Tänä päivänä olen kiitollinen PMS-oireilleni, jotka nostivat näitä kipeitä tunteita pintaan kohdattavaksi. Hormonit ovatkin viestintuojia, tuovat viestejä kehosta mieleen.

Tunteita kohtaamalla olen vähitellen pääsemässä jäljille omasta itsestäni. Mitä tunteita jäi lapsuudessa kohtaamatta vailla läsnäolevan aikuisen tukea, ne ovat edelleen minussa.

Ja mikä pahinta, olin itse jatkanut sitä trauman elämistä ja pitänyt sitä yllä. En aikuiseksi kasvettuani osannut ottaa vastuuta itsestäni ja luoda turvaa sisälleni, en osannut kasvaa sisäisesti aikuiseksi.

Trauman kanssa eläminen on jatkuvaa selviytymistaistelua

Trauma vaikuttaa ajatuksiin, tunteisiin ja siihen, miten toimin vaikka parisuhteessa tai äitinä.

Näenkö elämässä rakkautta vai elänkö pelosta käsin? Uskallanko mennä toista kohti rakkaudesta vai vetäydynkö pelon viemänä kauemmas?

Pelon ohjaama elämä tuntuu merkityksettömältä ja tyhjältä. Joskus jopa onnentäyteisissä hetkissä minulla on ollut tunne, että minun ja elämän välillä on lasiseinä. En vain saanut siitä kiinni, en pystynyt olemaan mukana vaan olin kuin irrallinen.

Rakkaudesta käsin uskallan olla mukana omassa elämässäni, ottaa oman paikkani ja johtaa omaa elämääni.

Traumasta käsin elämä on näyttäytynyt hyvin musta-valkoiselta joko-tai-elämältä. Joko erotaan tai sitten ollaan yhdessä. Joko irtisanoudun tai sitten jatkan tässä työssä. Traumasta ja pelosta käsin on mahdoton nähdä vaihtoehtoja. Entä jos asioita muuttaisi? Mitä jos itse muuttuisin?

Traumasta parantuminen tuo väriä elämään

Siksi traumasta puhuminen ei poista sitä, etteikö lapsuuden perhe olisi ollut ihana. Etteikö sinne mahtuisi hyviä ja lämpimiä muistoja ja kokemuksia. Se ei aina tarkoita, että joku olisi tehnyt jotain väärin. Kaikki ovat tehneet parhaansa, ehkä vain siitä omasta traumastaan käsin.

Jossain siellä ihanan ja hyvän joukossa on kuitenkin se minun kokemukseni. Se tunne, jossa koin jääväni yksin, ettei minua kuunnellut kukaan. Se kokemus, että en saa olla mitä olen, vaan minun on pienennettävä itseäni, jotta selviän. Kun olen näkymätön, olen turvassa.

Missä trauma näkyy?

Minulla trauma on näkynyt katseessa, jossa elämänilon tilalla on suru. Sitä en halunnut näyttää, vaan opettelin rakentamaan kulissin siihen päälle. Miten näytän elämäniloa ja energisyyttä, vaikka sisälläni on suru.

Se näkyy toiminnassani, parisuhteessa, perhe-elämässä, äitiydessä. Trauma näkyy minussa arjen kauppareissulla ja unelmien lomamatkalla.

Trauma on yli-innokkuutta, lamaantumista, väsymystä, keskittymiskyvyn puutetta, poukkoilua, pakenemista ja tyhjyyden täyttämistä epäterveillä keinoilla.

Parisuhteessa se voi olla huutamista tai hiljaista manipulointia, vaatimista.

Missä trauma tuntuu?

Ihan joka paikassa. Hermostossa, ajatuksissa, tunteissa, lihaksissa, faskioissa, jänteissä, verenkierrossa… Jännityksinä kehossa ja yöllisenä hampaiden narskutteluna.

Miten traumasta toipuu?

Tämä onkin hyvä kysymys ja siihen haen vastausta itsekin. Se vaatii ensinnäkin pysähtymistä itsen äärelle, hermoston laajentamista uuteen turvaikkunaan, omiin tunteisiin ja tarpeisiin tutustumista. Oman käyttäytymisen tiedostamista. Keho-tunneyhteyden parantamista, tukkoisten energioiden avaamista. Uuden opettelua sinnikkäästi, muutosvastarinnan selättämistä aina vain uudelleen. Rajojen muodostamista, oman tilan ottamista. Sinnikkyyttä ja sitkeyttä.

On myös paljon, mistä on päästettävä irti. Omista tarinoista, jopa lääkäreiden tai terapeuttien tarinoista, diagnoosien hakemisesta, syyttelystä, mielen lukoista…

Omaan voimaan kasvamista

Välillä työ tuntuu ihan loputtoman pitkältä, puuduttavalta ja raskaalta. Enkö ole koskaan perillä, vaikka kaikkeni yritän? Aina vain löytyy parannettavaa ja muutettavaa.

Tämä ei olekaan heikoille, vaan meille vahvoille naisille, hehkuvaisille. Ja juuri ne hehkuhetket on niitä, jotka auttaa jaksamaan. Aluksi ne sisälleni syttyvät valonpilkahdukset olivat pienen pieniä. Ne antoivat kuitenkin voimaa jatkaa sisäistä työtä.

Kasvu on syklistä, jolloin välillä mennään taaksepäin tai pysytään paikallaan. Kuitenkin jokaisen syklin päätteeksi huomaan sen valon ja hehkun olevan taas hieman kirkkaampi. Se auttaa jaksamaan ja tuo uskoa, että olen taas askelen lähempänä voimaani.

On tunnistettava, että sykliin kuuluu myös lepovaihe. Joskus on vain annettava asioiden olla, levätä, “ässehtiä” hetki. Antaa palasten loksahdella paikalleen. Suorittamalla ja puskemalla ei oma voima lähde avautumaan, hidastaminen ja pysähtyminen on välttämätöntä.

Traumasta toipuminen on hyväksymistä ja anteeksiantoa

Traumasta toipuminen on oman itsensä hyväksymistä, oman keskeneräisyyden hyväksymistä. Myös trauman hyväksymistä sekä vastuunottoa siitä. Nousemista omaan voimaan uhriasemasta. Traumasta voi ottaa otteen, lempeästi ja sallivasti.

Traumasta toipuminen on anteeksiantamista. Ei välttämättä sille, joka satutti, vaan anteeksiantamista itselle. Itse ainakin olen kantanut kaikkein suurinta vihaa itseäni kohtaan. Siksi opettelen antamaan anteeksi itselleni, että hylkäsin itseni. Suhtaudun itseeni lempeästi, ymmärtäen, että selviytymiskeinoja joskus tarvittiin. En osannut muuta.

Opettelen myötätuntoa itseäni kohtaan. Trauma ei olekaan enää iso möykky ja pimeys ympärilläni, vaan jotain, minkä voin ottaa haltuun. Se on jotain, mistä voin ottaa vastuun. Isosta möykystä on tullut pieni ja hallittava musta kivi, jonka voin ottaa kämmenelleni tutkittavaksi, katsottavaksi ja laittaa sitten takaisin taskuun.

Nyt voin rakentaa uudet mallit ja keinot sisälleni, voin antaa itselleni tässä hetkessä sen tuen, turvan ja kannattelun, jota vaille joskus jäin. Ei enää malleja selviytymistä varten, vaan elämää varten. Aitoa elämää, jota elän ilon ja rakkauden kautta.