Lapsi minussa

Olen pieni

lapsi on pieni

aikuinenkin on pieni

Jossain osassaan on se pieni lapsi minussa sisällä. Sisääni on rakentunut myös aikuinen osa, kuin kerrostumina lapsiosan päälle. 

Mutta kummalla on valta?

Miten se aikuinen juttelee sille pienelle?

Saako se pieni olla pieni?

Kumpi on äänessä, kun juttelen jollekin toiselle?

Olenko se pieni vai aikuinen, kun juttelen äidilleni tai puhun isälleni?

Kumpi minussa puhuu parisuhteessani? 

Millaisesta aikuisesta otin mallia, kun olin lapsi?

Silloin sisälläni oli vain se lapsi, aikuinen oli joku muu.

Siitä mallista on kasvanut aikuinen sisälleni.

Nyt tutkin tuota mallia ja kasvatan itse sisälleni sellaisen aikuisen, jota se lapsi siellä tarvitsee.

Tämä aikuinen on se aito minä, joka elää omannäköistäni elämää ja minun arvojeni mukaan. Tämän aikuisen kanssa sisäinen lapseni voi jatkaa kasvamistaan ja kehittymistään.

Sisäinen lapseni voi kokea kaikkea sitä, mitä lapsena jäi vaille. Tulla nähdyksi ja kuulluksi, huomioiduksi ja kannatelluksi.

Tähän tarvitsen itsemyötätuntoa, itseni rakastamista ja arvostamista. Ei minulle ollut helppoa tutkia lapsuuttani. Ajattelin aina, että kaikkihan on ollut oikein hyvin ja tavallaan on ollutkin.

PMS-oireet ovat nostaneet pintaan esimerkiksi vahvaa arvottomuuden tunnetta, ja myöhemmin olen oppinut sen olevan yksi kehityksellisen trauman tunne.

On ollut myös helpottavaa ymmärtää, että jossain määrin me kaikki jäädään lapsuudessa jotain vaille. Se tuntuu kuuluvan elämään, että täydellistä lapsuutta ei ole. 

Elämä on vastakohtia

ja siksi sisäinen lapsi ei kuitenkaan kasva aikuiseksi.

Lapsi minussa on leikkisyys, luonnollisuus, avoimuus, tunteet ja osaltaan tunteiden kokeminenkin, heittäytyminen ja tarvittaessa oma voima.

Aikuinen minussa on ehkä enemmän sellainen järki-ihminen, mutta on ihanaa rikkoa kaavaa.

Lapsi on luovuuden lähde hulluine ideoineen, ja aikuinen luo resurssit toteuttaa ne itselle sopivissa rajoissa. 

Tasapaino on näiden kahden osan yhteistyötä ja keskustelua, sisäistä keskustelua. Jos lapsi minussa tuntee arvottomuutta, voin itse häntä lohduttaa. En hae enää sitä lohtua ulkopuolelta lapsenomaisilla keinoilla.

Aikuinen minussa näyttäytyy ihmissuhteissa tasapainoisemmalta. Jos parisuhderiidassa ennen miehelle tuli tunne, että riitelee välillä uhmaikäisen tai teinin kanssa, niin nyt minussa on se aikuinen osa, joka kommunikoi. Tämä osa kykenee aivan eri tasoiseen, aikuismaisempaan keskusteluun. Siihen mahtuu paremmin erilaiset mielipiteet, kokemusmaailmat ja toisen kuuntelu.

Myös omille lapsille pystyn olemaan parempi äiti, kun huolehdin myös itsestäni. Koska eihän se lapsi minussa voi kasvattaa lapsia.

Haluan olla äiti, joka on aina saatavilla, jolle voi aina purkaa sydäntään ja joka keskeyttää sen, mitä oli tekemässä silloin kun tärkein eli lapsi tarvitsee äitiä.

Haluan myös, että lapset näkevät keskeneräisyyden, kasvun ja muutoksen ja sen kuinka äiti opettelee laittamaan rajoja – ja oppivat itse siinä mukana.

Elämän tarkoitus on muuttua, kasvaa ja kehittyä, näin ajattelen. Elämää oppii elämällä.