Reipas tyttö

“Kiltin tytön sydrooma on monelle tuttu, mutta reippaan tytön tarina tuntemattomampi. Tuntemattomampi siksi, koska reippaiden tiedetään pärjäävän ihan itsekseenkin. Ehkä pärjäävätkin, mutta jäävät samalla suuresti näkymättömiksi. Reippauden kerrosten alla sykkii usein myös kovasti yksinäinen sydän.”

Näin kirjoittaa Maaret Kallio kirjassaan Lujasti lempeä (WSOY 2016).

Niin minullekin on sanottu, että vaikutin aina pärjäävän niin hyvin itse. Ettei minulle tarvinnut erikseen tarjota apua tai turvaa, huolenpitoa. Se olikin minun roolini kantaa, ehkä sellainen selviytymismalli.

Olin jo lapsena oppinut, että minusta pidetään silloin kun olen helppo. Opin pärjäämään reippaasti itse, en halunnut aiheuttaa huolta aikuisille. Varsinkin tunteiden jakaminen olisi vain turhaan kuormittanut aikuisia, siispä pidin ne sisälläni. Kehuja sai, kun suoriutui jostain tehtävästä nopeasti.

Nuorena olin ylpeä siitä, kuinka sanavalmiisti osasin pitää puoleni. Kuinka halusin osata tehdä kaiken, pienet pintaremontit, huonekalujen kokoamiset. Sinnikkäästi ja periksi antamatta.

Minusta kasvoi vahva nainen, jolle työn tekeminen on vain asennekysymys. Turhasta ei valiteta. Itkusta turvonneet silmät peitin meikin alle ja eteenpäin, niin kuin se mummo lumessa. Tämähän on paljon myös suomalaista tunneperimää.

Surullista tässä on se, että vain se vahva ja pärjäävä puoli tulee näkyväksi. Minäkin piilotin sen haavoittuvaisen puoleni aina vain syvemmälle. Jos minua olisi katsonut ylhäältä päin, olisi melkein voinut nähdä kuinka minussa oli kaksi osaa: Pehmeä ydin ja paksu kova ulkokuori.

Ja vähitellen menetin itsekin yhteyden sisäiseen osaani. Mallini mukaisesti keskityin siihen, mitä muut tarvitsevat. Ajattelin, että silloin olen rakastettu, kun olen hyödyksi. Olin puristanut itseni pieneksi ja havahduin siihen, että elämä alkoi tuntua vankilalta. En enää näyttänyt vahvalta edes ulospäin, vaan väsyneeltä. Omien tarpeiden toistuva ja jatkuva ohittaminen oli kuihduttanut minut.

Elin sellaisessa selviytymistilassa, jossa oli jatkuva pieni hätä sisälläni. En tietenkään tätä itse tunnistanut, minulle se oli aivan tavallinen olotila. Sisälläni oli särkynyt sydän, joka tuli koko ajan hylätyksi. Minun itseni toimesta. On pitkä tie rakentaa yhteys ja luottamus oman sydämen kanssa uudelleen. Mutta se on jokaisen kyyneleen arvoista. On kannattanut myös ottaa kaikki mahdollinen apu vastaan.

Maaret Kallio kirjoittaakin: “Joskus on kaikkein reippainta kertoa omasta jaksamattomuudestaan. Ja joskus suurinta sydäntä tarjota apua juuri sille, joka sitä vähiten tuntuu kaipaavan.” Ollaan siis lempeitä toisillemme.